Joskus on uskallettava ennen kuin on valmis 

Olen lähtöisin duunariperheestä. Minulle on opetettu työn tekemisen merkitys, vastuullisuus ja se, että omista velvollisuuksista huolehditaan. Olen luonteeltani turvallisuushakuinen. Vakituinen työ, säännöllinen palkka  ja ennakoitavuus ovat tuntuneet turvallisilta. Yrittäjyys ei todellakaan ole ollut minulle mikään itsestään selvä haave ja olisin varmasti vai nauranut, jos joku olisi 10 vuotta sitten sanonut minun joskus perustavan oman yrityksen :)

Olin tehnyt monipuolisia terveydenhuoltoalan palkkatöitä kotisairaanhoidosta työterveyshuoltoon yli 20 vuotta, kun aloin huomata, että kaipasin suurta muutosta työelämässä, samalla tavalla jatkaminen ei vain enää ollut vaihtoehto. Työn merkityksellisyys ei lopulta riittänyt suojaamaan jatkuvasti lisääntyvältä kiireeltä, minuuttiaikatauluilta ja vaikutusmahdollisuuksien puutteelta. Kauan uskoin, että minun tehtäväni oli vain mukautua: jaksaa enemmän, tehdä nopeammin ja vaatia itseltäni yhä enemmän. 

Mielessäni alkoi kuitenkin pyöriä sitkeästi ajatus:

Entä jos minun ei olisikaan pakko yrittää loputtomasti sopeutua sellaiseen tapaan tehdä työtä, joka ei enää sovi minulle?

Aloin opiskella lisää. Ensin ratkaisukeskeistä lyhytterapiaa. Sen jälkeen kognitiivista lyhytterapiaa. Nyt viimeistelen pari- ja perhepsykoterapeutin opintojani. Yksi askel johti toiseen. Samalla alkoi hahmottua yhä selvemmin, millaista työtä haluan tehdä: työtä, jossa kohtaamiselle on aikaa ja jossa ihmistä voidaan tarkastella kokonaisuutena. Jossain vaiheessa syntyi ajatus omasta yrityksestä.

Turvallisuushakuiselle ihmiselle yrittäjyys oli pelottavan iso hyppy. Entä jos asiakkaita ei tule? Entä jos en pärjää? Entä jos teen väärän valinnan? Miten pärjään byrokratian kanssa? Miten kestän riskit?

Oma uskoni ei todellakaan ollut koko ajan vahva. Oli hetkiä, jolloin läheiseni uskoivat minuun enemmän kuin minä itse. He näkivät mahdollisuuksia silloin, kun minä näin lähinnä kaiken sen, mikä voisi mennä pieleen. Ja sitten oli myös päinvastaisia hetkiä. Jotkut epäilivät, mutta minä itse uskoin.

Ehkä juuri sitä oman suunnan etsiminen joskus on. Kaikkia ei voi saada vakuuttuneiksi omista valinnoistaan, eikä tarvitsekaan. Joskus tarvitsemme muiden kannattelua, ja joskus meidän täytyy uskaltaa luottaa itseemme silloinkin, kun joku toinen ei vielä näe sitä, minkä itse näemme.

Lopulta olin siinä pisteessä, että oli  pakko uskaltaa. Vanhassa pysyminen alkoi tuntua suuremmalta riskiltä kuin uuden kokeileminen. Niinpä hyppäsin ja perustin oman terveys- ja terapiapalveluita tarjoavan yritykseni.

Enkä vaihtaisi enää pois.

Yrittäjyyteen kuuluu riskit ja epävarmuus. Vastuu on suuri, mutta samalla saan rakentaa työstäni omannäköistäni ja vaikuttaa siihen, miten, milloin ja kuinka paljon työskentelen.

Oma yritykseni on vähän kuin minun lapseni. Olen rakentanut sitä pala palalta, koulutus koulutukselta. Olen käyttänyt tämän unelman toteuttamiseen valtavasti aikaa, energiaa ja rahaa. Olen välillä epäillyt itseäni, tehnyt virheitä, muuttanut suuntaa ja oppinut matkan varrella. Yrittäjyys ei ole minulle vain tapa ansaita elantoa. Se on jotakin itse rakennettua, valtavan tärkeää ja vahvasti omiin arvoihini perustuvaa. 

Rohkeus ei aina tunnu rohkeudelta silloin, kun sitä tarvitaan.

Matkan varrella olen oppinut myös jotakin rohkeudesta.  Se voi tuntua epävarmuudelta, pelolta ja jatkuvalta kysymykseltä siitä, teenkö oikein.

Joskus joku toinen uskoo meihin silloin, kun oma uskomme horjuu. Toisinaan taas meidän täytyy pitää kiinni omasta suunnastamme, vaikka ympärillä epäiltäisiin.

Ja joskus olemme yksinkertaisesti siinä pisteessä, ettei vanhalla tavalla voi enää jatkaa.

Jos olisin odottanut hetkeä, jolloin olisin täysin varma ja peloton, saattaisin odottaa edelleen.

Sama ajatus tulee vastaan terapiassa monella tavalla.

Ihminen voi pitkään tietää, ettei jokin elämässä tunnu enää hyvältä. Se voi liittyä työhön, parisuhteeseen, omiin rajoihin, tapaan kohdella itseään tai siihen, että on vuosien ajan yrittänyt mukautua muiden odotuksiin.

Muutos ei silti ole helppo.

Usein tuttu tuntuu turvallisemmalta kuin tuntematon, myös silloin, kun tuttu ei enää palvele meitä.

Terapiassa ei tarvitse tietää valmiiksi, mitä pitäisi tehdä. Terapeutin tehtävä ei myöskään ole päättää asiakkaan puolesta. Sen sijaan voidaan pysähtyä tutkimaan, mikä itselle on tärkeää, mitä oikeastaan tarvitsee ja mihin asioihin omassa elämässään voi vaikuttaa.

Iso muutos alkaa usein hyvin pienestä kysymyksestä:

Haluanko ja voinko todella jatkaa näin?

Joskus tarvitsemme toisen ihmisen näkemään meissä mahdollisuuksia, joita emme juuri sillä hetkellä itse pysty näkemään.

Mitä sinä haluat? Mihin sinä uskot? Millaista elämää haluat rakentaa?

Joskus täytyy hypätä ensin ja luottaa siihen , että rohkeus seuraa perässä.