Kun voimavarat ei vaan riitä 

Me ihmiset olemme erilaisia tavoissamme olla, reagoida ja jaksaa. Jollekin pieni lisätehtävä, spontaani tapaaminen tai nopeat käänteet arjessa ovat helppoja kantaa, kun taas toiselle samanlainen asia voi olla päivän viimeinen pisara. 

Usein huomaamme vertaavamme itseämme toisiin: kuka tekee enemmän, kuka venyy pidemmälle, kenellä tuntuu riittävän aikaa ja energiaa kaikkeen. 

Todellisuudessa kuljemme maailmassa täysin erilaisista lähtökohdista käsin. Meillä on erilaiset hermostot, erilaiset kokemukset, erilaiset elämänhistoriat, temperamentit ja nykyhetken kuormitukset. Siksi jaksaminen ei voi, eikä sen pidä, näyttää samalta kaikilla.

Jaksaminen ei ole kilpailu. Eikä rajallisuus ole virhe. On päinvastoin syvästi inhimillistä, että voimavarat vaihtelevat ja tulevat joskus vastaan yllättäenkin. 

Neuromoninaisuus

Kun puhumme erilaisesta jaksamisesta, on tärkeää muistaa myös neuromoninaisuus. Monille neuroepätyypillisille ihmisille – esimerkiksi ADHD- tai autismipiirteitä omaaville – jaksaminen on jotain ihan muuta kuin neurotyypillisessä maailmassa oletetaan. Pohdin myös, miksei voitaisi puhua neurotyyppi 1:stä ja neurotyyppi 2:sta tyypillisyyden ja epätyypillisyyden sijaan?

Neuroepätyypillinen hermosto reagoi asioihin usein voimakkaammin tai eri tavalla. Pienetkin ärsykkeet voivat viedä paljon energiaa: melu, vilinä, aikapaine, monivaiheiset tehtävät, siirtymät ja sosiaalinen kuormitus eivät ole "pieniä juttuja", vaikka ne toiselle näyttäytyvät niin. Vastaavasti jokin asia, joka toiselle on kevyttä, voi neuroepätyypilliselle olla ylikuormittavaa eikä tämä kerro tahdonvoiman puutteesta, vaan hermoston tavasta suodattaa ja käsitellä ympäristöä.

Tarve palautumiselle on erilainen

Neuroepätyypillinen palautuu usein eri tahdissa ja eri keinoin. Se, mikä toiselle on virkistävää, voi olla toiselle raskasta. Sosiaalinen vuorovaikutus voi olla sekä merkityksellistä että kuluttavaa samaan aikaan. Arjen vaatimukset voivat tuntua suuremmilta, koska ne vaativat enemmän säätelyä ja suunnittelua, joskus tiedostamattakin.

Ymmärrys ei ole erityiskohtelua

Kun neuroepätyypillinen ihminen sanoo, ettei jaksa, se ei ole tekosyy tai "liioittelua", se on hermoston tapa ilmoittaa, että rajat ovat tulleet vastaan. On tärkeää, että maailmassa olisi enemmän tilaa sille, että kaikki eivät kulje samalla rytmillä.

Neuroepätyypillisyys ei ole virhe ihmisessä. Se on erilainen tapa olla olemassa ja erilainen tapa myös jaksaa. 

Neuroepätyypillinen hermosto on herkempi ja reaktiivisempi ympäristön ärsykkeille. Melu, siirtymät, monivaiheiset tehtävät, valaistus, sosiaalinen vuorovaikutus tai aikapaineet voivat kuluttaa voimavaroja merkittävästi, vaikka ulkopuolisesta tilanne näyttäisi aivan tavalliselta. Toisille nämä ovat pieniä ärsykkeitä, toiselle ne ovat valtavia kuormitustekijöitä.

Siinä missä joku saa energiaa sosiaalisuudesta, toinen voi tarvita paljon hiljaisuutta palautuakseen. Sama pätee työntekoon, ihmissuhteisiin ja arjen rutiineihin. Palautuminen ei tapahdu "vähän nopeammin yrittämällä", sillä kyse ei ole tahdonvoimasta, vaan hermostollisista eroista.

Ymmärrys tekee suhteista kestävämpiä

Kun opimme hyväksymään sen, että toisen jaksaminen ei ole peilikuva omastamme, ihmissuhteet syvenevät. Niissä on vähemmän painetta ja enemmän tilaa olla oma itsensä.

Silloin ei tarvitse teeskennellä.
Ei tarvitse jaksaa yli omien rajojen tullakseen nähdyksi.
Ei tarvitse kilpailla omalla hyvinvoinnillaan.

Suhteet, joissa on lupa levätä ja olla rajallinen, ovat suhteita, joissa on tilaa hengittää.